Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. Suom. Arto Schroderus. Wsoy, 2020. 411 s.

”Miksi naiset eivät voi olla enemmän miesten kaltaisia?”

”Miksi naiset eivät voi olla enemmän miesten kaltaisia?” Tämä Näkymättömät naiset -teoksessa toistuva, musikaalista My Fair Lady lainattu kysymys on tietysti ironinen, mutta se kiteyttää jotain olennaista. Olisi huomattavasti helpompaa kaikille, jos tutkimuksissa ja päätöksenteossa ei tarvitsisi ottaa huomioon kuin yksi keskiverto ihmistyyppi. Itse asiassa näin todellisuudessa usein onkin. Toimiston vakiolämpötila on laskettu noin 40-vuotiaan 70-kiloinen miehen aineenvaihdunnalle sopivaksi, asevoimien univormut ja reput marssiaskeleen pituudesta puhumattakaan on suunniteltu miehille. Toisin sanoen nykytoimistot ovat usein liian kylmiä naisille, univormut niin isoja, että vaarantavat turvallisuuden tai rakennettu niin, että se on vessassa käydessä riisuttava kokonaan. Seitsemänkymmentäkuusi senttiä pitkä marssiaskel aiheuttaa monille naisille lantionmurtumia; kun Australia lyhensi naisten marssiaskeleen 71 senttiin, lantion rasitusmurtumat vähenivät.

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille

Caroline Criado Perezin teos auttaa näkemään monien itsestäänselvyyksien taakse. Syy naisten näkymättömyyteen on sukupuoleen perustuvan datan puute: tiedonhakua ohjaavat algoritmit ovat mieskeskeisiä, koska naisia koskevaa dataa ei yksinkertaisesti ole. Kuten tekijä asian ilmaisee: ”Kun syötät tilastoja nielevälle algoritmillesi lukuja, joista puuttuu puolet maailman väestöstä, et oikeastaan luo big dataa vaan big sotkua.” (328) Criado Pereziä ei datan puutteesta voi syyttää, päinvastoin. Palkittu Näkymättömät naiset perustuu laajaan lähdeaineistoon – viiteosio käsittää 59 sivua. Vaikka teos sisältää runsaasti numeerista tietoa, teksti ei ole raskasta, minkä lisäksi Criado Perezin ironiset huomautukset tekevät siitä nautittavaa luettavaa. Käyttöä helpottaa myös lopussa oleva asiasanahakemisto.

Teoksen esimerkit ulottuvat kaupunkisuunnittelusta lääketieteeseen, muotoilusta julkiseen elämään ja katastrofien hoitamiseen. Monet hyvää tarkoittavat hankkeet epäonnistuvat, koska suunnittelijat eivät ota riittävästi huomioon naisten tapaa liikkua ja tehdä töitä. Naiset ketjuttavat matkansa miehiä useammin, toisin sanoen he eivät kulje vain työpaikan ja kodin väliä, vaan kuskaavat siinä sivussa lapsia kouluun ja harrastuksiin tai vanhempia lääkäriin. Tämä tulisi ottaa huomioon niin teiden kunnossapidossa, liikennejärjestelyissä kuin aluerakentamisessa. Katastrofitilanteissa naiset ovat heikoilla. Myrskysuojia suunniteltaessa ei ole huolehdittu siitä, että naisille olisi oma turvallinen tilansa ja lukittavat wc:t. Kotona oleva nainen ei aina saa edes varoitusta uhasta. Pakolaisleirillä pelkästään käymälään meno nostaa riskiä joutua väkivallan uhriksi. Holhoamista, seksismiä, häirintää ja väkivaltaa esiintyy myös kehittyneissä maissa – tämän ovat saaneet kokea niin kunnalliseen päätöksentekoon osallistuvat kuin Hillary Clintonin kaltaiset tunnetut, naistenoikeuksia ajavat poliitikot.

Mitä talouteen tulee, niin ” BKT:llä on naisongelma” (251). Naiset tekevät yhä suuren osan palkattomasta työstä, kuten ruoanlaitto, siivous ja hoivatyö, mutta koska tällaiselle työlle on vaikea laskea arvoa, sen sisältämisestä bruttokansantuotteeseen luovuttiin. Ja kuitenkin palkaton hoivatyö voi muodostaa jopa yli puolet bruttokansantuotteesta. Säästötoimissa leikkaukset kohdistuvat usein sosiaali- ja terveysmenoihin, mikä tosiasiassa on vain ”kustannusten siirtoa julkiselta sektorilta naisille, sillä työ on joka tapauksessa tehtävä” (256).

Teoksen mottona on: Naisille, jotka jatkavat itsepintaisesti – olkaa vastedeskin helvetin hankalia. Näkymättömät naiset on teos, jonka soisi jokaisen päättäjän, suunnittelijan ja tietojenkäsittelijän lukevan.

Lopuksi vielä yksi esimerkki. Tiedemiehet uskoivat pitkään, että on olemassa kahdenlaista avaruutta: euklidista eli tasoja ja palloavaruutta. 1800-luvulla keksittiin hyperbolinen avaruus, mutta meni yli sata vuotta ennen kuin löytyi keino sen kuvaamiseen. Latvialainen matemaatikko Daina Taimina teki sen virkkaamalla. Kyse on siis pinnasta, joka ”kaartaa joka pisteessä poispäin itsestään” (323). Taiminan sivuilla Cornellin yliopistossa on kuvia hänen töistään, jotka inspiroivat niin avaruudesta kuin käsitöistä kiinnostuneita.

Teoksesta ja kirjailijasta Ylen sivuilla.
Elisa Heleniuksen Voima.fi:n sivuilla julkaistu essee, jossa hän käsittelee myös bell hooksin teosta Mies tahtoo muuttua – Miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (2020).
Arvio Kirjavinkit-sivustolla (kirjoittanut Mikko)

Lisää Daina Taiminasta esimerkiksi Discoveryn ja The New York Timesin sivuilla.

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen. Myllylahti, 2019. 333 s.

Historialliset rikosromaanit ovat kasvattaneet ilahduttavasti suosiotaan viime vuosikymmeninä, ja suomeksi on ilmestynyt laadukkaita dekkareita, jotka koukuttavat niin henkilöhahmoillaan, juonellaan kuin ajankuvallaan. Kirjailijoita on kiehtonut erityisesti 1920-luku, jota värittivät sisällissodan jälkeinen kahtiajako ja kieltolaki seurauksineen, mutta myös kaupungistuminen, elokuvat ja jazzmusiikki. Vastakkainasettelua ja jänniteitä ei puuttunut seuraavaltakaan vuosikymmeneltä. Pekka Hyyti on sijoittanut teoksensa 1930-luvun vaihteen Tampereelle, jossa hallituksen toimiin pettyneet oikeistopiirit suunnittelevat kommunismin vastaisia toimia. Kieltolaki oli yhä voimassa, joten myös Hyytin teoksissa kuvataan poliisien ja salakuljettajien välistä kisaa.

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen

Romaanissa Tummat pilvet eilisen Iiris Kurki törmää kadulla mieheen, joka palauttaa mieleen nöyryyttävän, vankileirillä tehdyn ”terveystarkastuksen”, johon punaiset naiset alistettiin. Iiris päättää varoittaa ystäviään miehestä, siitä että ”[p]ahuus asui samassa kaupungissa”. Kesän aikana eri puolilta kaupunkia löydetään useamman nuoren naisen ruumis alastomaksi riisuttuna ja aseteltuna. Murhien tutkinta kuuluu virallisesti rikospoliisille, mutta pääosassa teoksessa ovat konstaapeli Voitto Karhu ja Aamulehden toimittaja Ina Djurling, joiden avulla murhaaja lopulta selviää. Etsivä keskuspoliisin oikeistosympatiat ja tästä johtuvat epäluottamus ja salailu EK:n ja rikospoliisin välillä tuodaan teoksessa esille. Karhu olisi nuorena halunnut lähteä mukaan sisällissotaan, mutta ei tiennyt kummalle puolelle liittyisi, ja pysytteli isänsä vaatimuksesta syrjässä. Puolueettomana ja helposti samaistuttavana hahmona hän on tyypillinen historiallisen rikosromaanin päähenkilö.

Kuten monissa historiallisissa dekkareissa, ajankuva viehättää ja koukuttaa vähintään yhtä paljon kuin itse rikosjuoni. Hyytin teoksessa niin höyrylaiva Kurun uppoaminen syysmyrskyssä Näsijärvellä kuin Hämeensillan valmistuminen ja Pirkkalaispatsaiden paikalleen asettaminen on nivottu osaksi Karhun ja Djurlingin tutkimuksia. He käyvät myös kahvilla kirjaston puistoon avatussa Kahvila Katariinassa ja kävelevät Pyynikille katsomaan rakenteilla olevaa näkötornia – tamperelaisille ja muille kaupungin tunteville tällaiset maamerkit antavat oman pikantin lisänsä tarinaan.

Sekä pää- että sivuhenkilöt ovat elävästi kuvattuja. Sivuhenkilöistä on mainittava Lokomon konepajalla työskentelevä Wäinö Nieminen, sivutoiminen pirtutrokari, joka esiintyy myös seuraavassa osassa Musta talvi (2020). Ratsian uhatessa vaimo ja lapset vievät pontikkakanisterit ja ”varpuset” naapurin puolelle piiloon. Kun Nieminen tulee eräänä aamuyönä kotiin, on vastassa äkeä vaimo: ”Voi perkele, ettet sitten osaa olla erossa viinasta. Ryömit kotiin aamuyöstä ympäripäissäsi ja herätät koko talon, niin lapset kuin likankin.” Ärtymys vaihtuu järkytykseksi, kun hän näkee miehen runnotun olemuksen. Nieminen ei tiedä mitä sanoa.

Eihän tällaista voinut tapahtua. Kansalaissodasta oli jo kymmenen vuotta. Kyllä hän tiesi, ettei kansa ollut yhtenäinen ja että tehtaan patruunoita närästi työläisten vaatimukset paremmista palkoista ja työoloista. Kyllä hän tiesi Vientirauhasta ja siitä, miten lakot rikottiin rikkureiden voimin. Sitä hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että yhteiskunnassa oltiin astumassa uuteen väkivallan aikaan.
– Oliko se taas se viina, joka tämän sai aikaan?
– Ei, sanoi Nieminen hiljaa. Työväen aate ja ammattiliitot.
– Ei kai ne sua hakanneet?
– Ei kun lahtariporukka. Ne on liikkeellä taas. (174)

Vähän aikaisemmin on pidetty kokous, jossa puhujina olivat Martti Pihkala ja Vihtori Kosola. Tilaisuudessa on päätetty piestä malliksi yksi kommunisti, ja kohteeksi joutui Nieminen. Lapuanliike nostaa päätään, ja tätä Hyyti kuvaa myös teossarjan seuraavissa osissa.

Pekka Hyytin Tummat pilvet eilisen on niin varmaa työtä, ettei sitä uskoisi esikoisromaaniksi. Teos saikin Dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan. Palkintoraadin mielestä päähenkilöt muodostavat epäsovinnaisen mutta uskottavan parin. Erityisinä ansioina raati piti sujuvaa dialogia ja virheetöntä kieltä: ”Ilmaisu on kannesta kanteen napakkaa ja täsmällistä.” (Ruumiin kulttuuri 1/2020, s. 11.) Ina Djurlingin ja Voitto Karhun tarina jatkuu romaanissa Musta talvi (2020). Sarjasta on tulossa vähintään trilogia, sillä kolmas osa Ruumiinpuntari ilmestyy syyskuussa 2020. Lukijoiden onneksi.

Lue Dekkariseuran raadin perustelut Ruumiin kulttuuri -lehden numerosta 1/2020 tai Dekkariseuran sivuilta (pdf-tiedosto)
Teoksen arvio Kirsin kirjanurkassa
Pekka Hyytin sivuilla tietoa kirjoista ja tapahtumista

Historiallisista dekkareista enemmän tekstissäni Sisällissota kaksituhattaluvun rikosromaaneissa, jossa muun muassa Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjasta, Timo Sandbergin Otso Kekki -sarjasta sekä Nina Hurman, Timo Saarron ja Mikko Porvalin romaaneista. Tekstissä tarkastelussa siis 1920-luvulle sijoittuvat rikosromaanit ja se, miten sisällissota jälkiselvittelyineen näkyy teoksissa.

Viipuri 1918 kaunokirjallisuudessa

Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 (2013) korostaa Viipurin merkitystä sisällissodan tapahtumapaikkana. Punaisille liikenneyhteyden säilyttäminen Neuvosto-Venäjälle oli asekuljetusten takia elintärkeää. Juuri ennen kuin valkoiset huhtikuun lopulla saivat Viipurin haltuunsa, surmasivat punaiset Viipurin lääninvankilassa kolmekymmentä ihmistä: henkilökuntaa ja vankeja. Valtauksen myötä punainen terrori vaihtui valkoiseen. Heti valtauksen jälkeen tapahtui Keskisarjan sanoin ”Suomen historian suurin teloitus”: valkoiset ampuivat linnoitusalueen niin sanotulla Haminan portilla yli kaksisataa venäläistä tai venäläiseksi luultua, joukossa oli myös valkoisia kannattaneita siviilejä.

Kaunokirjallisuudessa Viipurin valtausta on käsitelty yllättävän vähän, vielä vähemmän venäläissurmia. Tekstissä ”Viipuri 1918 – faktaa ja fiktiota” esittelen joitain sisällissodan aikaiseen Viipuriin sijoittuvia teoksia. Alkuun olen koonnut taustaa venäläissurmista sekä lääninvankilassa tapahtuneista murhista Teemu Keskisarjan ja Lars Westerlundin tutkimusten pohjalta. Romaaneista käsittelen tarkemmin Martti Backmanin 2016 ilmestyneen Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 sekä Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918, joka voitti Päätalo-instituutin vuoden 2019 Möllärimestari-palkinnon. Luvussa ”Muu kaunokirjallisuus Viipurin tapahtumista” on valikoima esimerkkejä eri vuosikymmeniltä. Tässä luvussa nimimerkin ”Tykkimies” muistelma tapahtumista vuodelta 1919 ja laulunäytelmästään Jääkärin morsian tunnetun Sam Sihvon romaani Palava kaupunki (1931). Eino Koivistoisen vuonna 1963 ilmestyneen lapsikuvauksen Siivetön enkeli olen esitellyt blogissani aiemmin (ks. 18.11.2018 julkaistu Unohdettu helmi II – Eino Koivistoisen Siivetön enkeli), joten se vain lyhyenä mainintana tällä kertaa, muutenkin kaupunki jää teoksessa taustalle. Anna-Lisa Sahlströmin En såg sig om – och vände (1995) ja Tuure Vierroksen Kalman poika (2006) -romaaneissa molemmissa päähenkilönä on Edvard Gylling, yksi punaisten johtohahmoista. Viimeisenä esittelyssä on Ellinor Mendin hurmaava kuvateos Punikkityttö ja jääkäriupseeri, joka on piirretty jo 1920 mutta julkaistiin vasta 1982.

Martti Backmanin Harriet ja Olof sekä Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918
Martti Backmanin Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 ja Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918 pohjautuvat tekijöiden sukuhistoriaan. Molemmissa kuvataan niin punaista kuin valkoista terroria.

Martti Backmanin ja Marja Klefströmin romaaneille yhteistä on se, että molemmat pohjautuvat tekijöiden omaan sukuhistoriaan mutta sitovat samalla tapahtumat osaksi paikallista ja kansallista historiaa. Backmanin teoksessa pääosassa on kirjailijan isoisä asianajaja Fritz Wiik, joka todellisuudessakin teki selvitystä venäläisten joukkomurhasta. Backmanin teos on sekoitus fiktiota ja tutkimuksiin perustuvia faktoja, ja teoksessa esiintyy useita historiankirjoista tuttuja henkilöitä – Backman nimittääkin romaaniaan faktioksi. Klefströmin romaanin pääosassa on tavallinen viipurilainen perhe, joten sen näkökulma on enemmän mikrohistoriallinen, vaikka myös historiankirjoituksesta tuttuja henkilöitä mainitaan. Historiallisen tiedon välittäjinä molemmat teokset täyttävät historialliselle romaanille sen alkuajoista saakka asetettua tehtävää. Yksittäisten ihmisten kokemuksia kuvatessaan ne ovat helposti lähestyttäviä ja tavoittavat sellaisenkin lukijakunnan, jota tiukasti faktoihin pitäytyvä historiantutkimus ei kiinnosta.

Marja Klefströmin Wiipurin pelon ja toivon kevät 1918 (2018) on kirjailijan äidin muisteluksiin pohjautuva romaani. Palkintoraati kiitti niin teoksen kieltä kuin tapaa yhdistää yksityinen ja yleinen historia. Teos on kirjoitettu päiväkirjan muotoon kirjoittajanaan perheen nuorin tytär Katri. Päiväkirjamerkintöjen kertovat osuudet ovat yleiskieltä. Keskustelut käydään karjalanmurteella, mutta kuitenkin niin, että kaltaiseni ummikkokin pysyi mukana. Katri käy viimeistä vuotta koulua, mutta koulunkäynti keskeytyy, kun sota alkaa. Perheeseen kuuluu lisäksi kolme muuta tytärtä, vanhemmat sekä palvelija Hulda.

Kauppiasperheen kokemusten kuvaus painottaa väistämättä enemmän valkoisten kuin punaisten näkökulmaa. Väkivaltaisuuksiin sortuvat molemmat sodan osapuolet, ja tätä teos kuvaa tasapuolisesti.

Punaisten terrori Wiipurissa oli kauheaa. Nyt eletään valkoisen terrorin aikaa. Tapahtuu kotietsintöjä, mielivaltaista tappamista, seurauksena punaorpoja, joista kukaan ei välitä, leskiä, äitejä suremassa poikiaan. Tämän keskellä voittajat tepastelevat isännän elkein kuusenoksat hatuissaan pitkin Wiipurin katuja ja vähän välittävät surevien itkuista. (303)

Katri pohtii usein naisten, erityisesti piikojen asemaa isäntien mielivallan alla, ja löytää näin perustelut sille, miksi monet naiset liittyvät punakaartiin. Samoin teoksen lopulla tuodaan esiin punaorpojen lohduton tilanne.

Synkistä tapahtumista huolimatta teoksessa on myös huumoria. Seuraava ote on hyvä esimerkki niin huumorista kuin murteen käytöstä. Kohtauksessa yksi perheen tyttäristä, punakaartiin liittynyt Mari, on käymässä kotonaan.

– Sil nii kaua ko on valta verehimmosel porvariluokal, ei sorto pääty eikä köyhälistö kyyneleet kuivu. Ei mikkää vallakummous oo ylevämp, jalos uhrautuvaisuuvessaa ja lannistumattomas sankaruuvessaa ihanamp, ko tää köyhälistö vallakummous, saarnasi punaherätyksen saanut kauppiaan tytär ja pisteli hyvällä ruokahalulla rasvaa tihkuvaa siankylkeä suuhunsa. – –
– Sen sijaan, että pomeloit aatteitasi, tekisit jotain, että pappa pääsee vapaaksi ja joutuin.
Mari mietti hetken. Otsaan ilmestyi syvä ryppy ja nyrhitty polkkatukka heilahteli puolelta toiselle.
– Mie käyn puhhuu mei plutoonapäälliköl. Minnuuko ei laskettu enshättää sin rintamal, ni mie oon nyt tääl Wiipuris niiko palkalaskijan työväentalol. – –
Marin punaiseksi aivopestyssä päässä on vielä hitunen rakkautta porvariperhettään kohtaan. (153–154)

Mainittakoon, että perheen tarina jatkuu romaanissa Paluu Viipurinlahdelle (2020).

Lisää niin Klefströmin kuin Backmanin ja muiden edellä mainittujen teoksista tekstissäni ”Viipuri 1918 – faktaa ja fiktiota” (pdf-tiedosto).

Martti Backmanin Harriet ja Olof -romaanista myös blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi.
Marja Klefströmin Möllärimestari-palkinnosta esim. Kalevassa 5.7.2019.
Anja Susi kuvaa lukukokemustaan Klefströmin romaanista arviossaan Länsi-Uusimaa-lehdessä 12.3.2019 otsikolla ”Yksittäisen ihmisen sota-arjen kokemukset”.

Ruth Ware: Lukitut ovet

Ruth Ware: Lukitut ovet. Suom. Antti Saarilahti. Otava, 2020. 351 s.

Koukuttava, mukaansatempaava, kirja jota ei malta laskea käsistään… Nämä ehkä kliseisetkin tavat kuvailla jännitysromaaneja sopivat enemmän kuin hyvin Ruth Waren uuteen dekkariin. Lukitut ovet on psykologisia trillereitä kirjoittavan Waren viides suomennettu teos. Niin kriitikot kuin Ware itse ovat maininneet Agatha Christien tyylillisenä esikuvana. Yhteistä on, että keskiössä on arvoituksellinen tapahtuma, joka tihentyy ja kasvaa ennen selviämistään ja että teoksissa ei mässäillä väkivallalla. Sen sijaan Warella ei ole yhdistävää, rikoksia ratkovaa Poirot’a tai Neiti Marplea, vaan jokaisessa romaanissa on uusi päähenkilö.

Ruth Ware: Lukitut ovet

Lukitut ovet alkaa kirjeillä, tai paremminkin kirjeiden aluilla. Koko romaani on oikeastaan yhtä pitkää, tarinan muotoon kirjoitettua kirjettä, jossa kaksikymmentäseitsemänvuotias lastenhoitaja Rowan Caine selittää tilannettaan asianajalle ja yrittää itsekin ”käsittää, mitä oikein tapahtui”. Hän odottaa oikeudenkäyntiä vankilassa syytettynä lapsenmurhasta, mutta vakuuttaa syyttömyyttään:

Minä en tappanut häntä, mikä tarkoittaa, että joku toinen tappoi. Ja se henkilö on vapaalla jalalla. (21)

Rowan pääsee lastenhoitajaksi perheeseen, jossa on arkkitehtivanhemmat ja neljä tytärtä. Skotlannin syrjäseudulla sijaitseva talo on omalaatuinen sekoitus vanhaa viktoriaanista kivitaloa, lasia ja ultramodernia teknologiaa: kaikkea ohjataan sovelluksella, jonka avulla näkee lähes jokaisen huoneen tapahtumat. Sanomattakin on selvää, että tämä aiheuttaa paitsi hankaluuksia Rowanille myös yhden teoksen jännitysmomenteista.

Tutustumiskäynnin lopulla yksi perheen tytöistä kuiskaa nyyhkyttäen Rowanille: ”Älä tule tänne – –. Täällä ei ole turvallista. – – Aaveet eivät pitäisi siitä.” Monet tapahtumat viittaavatkin kummitteluun. Tavaroita katoaa, ja Rowan kuulee öisin askelten ääniä huoneensa yläpuolelta. Entä miten tarinaan liittyy talon entinen omistaja, tohtori Grant, joka tutki vaarallisia kasveja ja tuli hulluksi tyttärensä kuoltua myrkytykseen? Suojelukohteeksi julistettu myrkkypuutarha on lukittu, mutta lapset tietävät kuinka metalliportin saa auki. Rowan joutuu useita kertoja miettimään, mikä on totta ja mikä ei. Ja niin joutuu myös lukija, sillä teoksen alusta saakka päähenkilö esitetään vähän epäilyttävänä. Hän tunnustaa suoraan, ettei aina ole ”käyttäytynyt kuin enkeli” ja että toisinaan turhautuu työssään. Useissa kohdin paljastetaan, ettei Rowan ole aivan sitä mitä esittää.

Olin saapunut taloon vasta muutama päivä sitten ja onnistunut esittämään moitteettomasti Huippuhoitaja-Rowania, tweed-hametta ja siististi napitettua villatakkia myöten. Enää en näyttänyt ollenkaan huipulta. Päälläni oli ryppyiset farkut ja collegepusero, jota kaunisti Petran aamupala. Näytin paljon enemmän siltä ihmiseltä, joka oikeasti olin, aivan kuin todellinen minäni olisi vuotanut julkisivun raoista ja ottanut vallan. (243)

Murhaajan henkilöllisyys pysyy salassa viimeiselle sivulle saakka – tai no, ainakaan minä en arvannut tekijää. Lukitut ovet houkutteli tutustumaan Waren aiempiin teoksiin, ja nyt kuunneltavana on edellinen romaani Rouva Westaway on kuollut Karoliina Kudjoin lukemana äänikirjana.

Dekkarinetistä löytyvät Ruth Waren teosten esittelyt.
Ruth Waren sivuilla voi tutustua teosten taustoihin ym. materiaaliin.
Annelin lukuvinkit -blogissa mainitaan Henry Jamesin kauhunovelli The turn of the screw, johon teoksen englanninkielinen nimi The turn of the key tuntuisi viittaavan.

Vilén & Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä / Lars Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943

Vieraassa univormussa

Jari Vilén & Markku Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisien päiväkirjat 1941–1943. Minerva, 2020. 208 s.

Lars Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon. Suom. Timo Soukola. SKS, 2019. 372 s. (Teos pdf-tiedostona)

Suomalaisten SS-vapaaehtoisten kohtalot ja toiminta Saksan itärintamalla jaksavat kiinnostaa. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia teoksia, joista tunnetuin lienee Mauno Jokipiin järkälemäinen Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia (1968). Jokipiin tutkimusta arvostetaan yhä, mutta useat nykyhistorioitsijat ovat moittineet häntä puolueellisuudesta ja haluttomuudesta käsitellä tapahtuneita väkivaltaisuuksia.

Alkuaan englanniksi julkaistun Lars Westerlundin Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon (2019) taustalla on tutkimushanke, joka sai alkunsa Simon Wiesenthal -keskuksen johtajan presidentti Sauli Niinistölle osoittamasta pyynnöstä laatia selvitys suomalaisten osuudesta juutalaisten surmaamiseen.

Vilén & Jokisipilä: Kiitoskortti Hitleriltä / Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943

Westerlund seuraa SS-divisioona Wikingin reittiä Ukrainan kautta Kaukasiaan. Yksittäisten paikkakuntien tapahtumia valottavat muiden lähteiden ohella eri maista tulleiden SS-sotilaiden päiväkirjamerkinnät. Miesten asenteet vaihtelevat innokkaista kansallissosialismin kannattajista ja sen kaikki ilmenemismuodot hyväksyvistä saksalaisten raakuutta vastustaviin. Suomalaisten SS-miesten kertomukset on erotettu omiksi alaluvuikseen. Surmattujen siviilien ja sotavankien määrät ovat pysäyttäviä ja kuvatut julmuudet puistattavia. Useissa kylissä paikalliset asukkaat ottivat riemuiten saksalaiset vastaan ja olivat ensimmäisinä pahoinpitelemässä juutalaisia.

Westerlundilla on ollut käytössään 76 suomalaisen vapaaehtoisen päiväkirjat, joista 34 alkuperäisessä käsinkirjoitetussa asussa. Jari Vilénin ja Markku Jokisipilän toimittama Kiitoskortti Hitleriltä. SS-mies Jorma Laitisen päiväkirjat 1941–1943 (2020) esittelee yhden tällaisen päiväkirjan. Autonkuljettajana ja moottoripyörälähettinä toimineen Laitisen merkinnät ovat osin lakonisia toteamuksia (”29.6. Taasen matkalla itää kohden”), osin pitempiä kirjauksia taisteluista mutta myös arkisista asioista kuten ruoanhankinnasta tai kotoa tulleista kirjeistä. Suomalaiset vapaaehtoiset olivat Westerlundin tutkimuksen mukaan tietoisia joukkomurhista sotaretken alusta saakka, niin myös Laitinen, joka kirjoittaa surmista jo 2.7.: ”Matka jatkuu itään. Kosketus viholliseen. – – Paljon juutalaisia tapettu.” Tekijöiden mukaan Laitisen tapa kuvata tapahtumia passiivissa osoittaa, että hän ei itse osallistunut tekoihin. Lyhyet merkinnät kertovat myös järkytyksestä.

Suomalaisten ja saksalaisten yhteistyöstä huolimatta suomalaisia ei pidetty arjalaisina. Laitinen sai kokea usein halveksuntaa saksalaisten joukkuetovereiden taholta, itse hän puhuu halventavasti ”valionuorukaisista” ja penikoista: ”Sikoja ja varkaita ovat kaikki. Ottavat kaikki mitä näkevät, oli kaverin tai jonkun muun. On hyvä, että tietää mitä nämä ovat.” Laitisen päiväkirjamerkinnöissä on puolen vuoden tauko ajalta, jolloin hän oli Krakovassa hakemassa ajoneuvoja divisioonalle. Näkikö hän, kun kaupungin getto tyhjennettiin ja 15000 juutalaista lähetettiin tuhoamisleireille? On epäselvää, onko päiväkirja hävinnyt, hävitetty vai eikö hän jostain syystä kirjoittanut. Laitinen haavoittui lokakuussa 1942 ja vietti loppuajan eri sairaaloissa ennen kotiuttamista 3.6.1943. Sotainvalidina hän ei joutunut muiden tavoin enää rintamalle Suomessa.

Laitisen päiväkirjamerkintöihin tehdyt lisäykset ja korjaukset ovat pilkkuja myöten hakasulkeissa, ja merkintöjä taustoittavat kommentit on erotettu harmaalla pohjalla. Alku- ja päätösluvut kertovat vapaaehtoisten joutumisesta Suomen ulkopolitiikan pelinappuloiksi, kotiuttamiseen liittyvistä kiemuroista sekä panttipataljoonaa koskevista uusista tulkinnoista. Tuloksena on onnistunut, informatiivinen kokonaisuus, joka valottaa niin yksittäisen sotilaan kuin koko pataljoonan vaiheita.

Entä kysymys siitä, osallistuivatko suomalaiset SS-vapaaehtoiset väkivaltaisuuksiin? Westerlundin tutkimuksen loppupäätelmä on, että he ”osallistuivat väkivallantekoihin siviilejä ja juutalaisia kohtaan”, mutta että ”tieto ei ole yksiselitteistä eikä täysin luotettavasti varmennettavissa”. Teoksen suomenkieliseen laitokseen saatiin uutta tietoa nykyisen Pohjois-Ossetian alueella lähellä Georgian rajaa sijaitsevan Toldzgunin tapahtumista. Arkistotiedot, suulliset kertomukset ja uusi päiväkirjalöytö kertovat suomalaisen pioneeriryhmän osallistuneen viiden siviilin ja kahden sotavangin surmaamiseen.

Saksaan vapaaehtoiseksi lähti yli 1400 miestä. Motiivit vaihtelivat: monia yhdisti kommunisminvastaisuus ja halu päästä taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan, toisia houkutteli mahdollisuus saada korkeatasoista sotilaallista koulutusta tai yksinkertaisesti seikkailunhalu. Äärioikeiston kannattajia oli enemmän kuin aiemmin on arvioitu. Myös asenteet vaihtelivat, joukkoon mahtui niin antisemitistejä kuin juutalaisiin myötätuntoisesti suhtautuneita. SS-vapaaehtoisista ei pitäisikään puhua kollektiivina. Markku Jokisipilä toisti Ylen aamun haastattelussa Kiitoskortti Hitlerille -teoksessakin esiin tuodun ajatuksen siitä, että vaikka jotkut mahdollisesti osallistuivat väkivaltaisuuksiin, on varottava leimaamasta koko ryhmää.

Teoksista lisää mm. seuravilla sivustoilla:

Markku Jokisipilä aiheesta Ylen aamussa ja Ylen sivuilla
Kiitoskortti Hitleriltä -teoksesta MTV:n sivuilla
Teoksesta arvio Esa Pesosen blogissa

Westerlundin teos on vapaasti ladattavissa Kansallisarkiston sivuilta. Sivuilla lisätietoa tutkimushankkeesta ja linkkejä aineistoihin.
Westerlundin teoksesta Aamulehden sivuilla

JP Koskinen: Tulisiipi

JP Koskinen: Tulisiipi. Like, 2019. 351 s.

Yhdysvaltoihin muuttanut suomalainen perhe pakenee 1930-luvun lamaa Neuvosto-Karjalaan, jossa lupausten mukaan pitäisi olla työtä ja vapautta. Näin kiteytettynä JP Koskisen Tulisiiven tarina on ennalta-arvattava. ”Työläisten valtakunta” tarjoaa kyllä työtä mutta myös köyhyyttä ja vähitellen yhä pahemmaksi käyviä vainoja. ”Paratiisi. Helvetti tämä on”, kuuluu perheen äidin tuskainen huokaus.

JP Koskinen: Tulisiipi

Teoksen minäkertoja on perheen poika Kaarle Kuura, Amerikassa Charles Frost ja myöhemmin Neuvostoliitossa Gennadi Timošev Zamorozkin. Prologissa perhe on matkalla lentonäytökseen, jossa esiintyy Kaarlen suuri sankari, Pariisiin yksin lentänyt Charles Lindbergh. Kaarle on haaveillut lentämisestä niin pienestä kuin muistaa, hypännyt vajan katolta itse valmistamiensa kangassiipien avulla ja polttanut naapurin vajan yrittäessään tehdä paperista ja perunaliimasta kuumailmapallon.

Aurinko osui koneen kylkiin, taittui peräsimen kääntyvästä laipasta, välkähteli välillä potkurissa ja ohjaamon lasissa. Tajusin, ettei ihminen eikä edes lintu ollut niin voimakas kuin taivaalla vapaana lentävä kone. Kangassiivet ja perunaliimalla kokoonkyhätyt kuumailmapallot olivat mitättömiä. Vapaus ei ollut lihaa, kangasta eikä paperia, vaan bensaa, sylintereitä ja harmaata pakokaasua, joka jätti taivaalle kauniit vanat.

Isoäiti ja -isä, jotka olivat sortovuosien aikana paenneet Suomesta jäävät Minnesotaan, kun isä, äiti, Kati-sisar ja Kaarle sekä naapurissa asuva Albert tyttärensä Lindan kanssa lähtevät kohti Neuvosto-Karjalaa. Laivalla Linda kirjoittaa Kaarlelle runon:

Kreisi boi sai siivet selkään, tyhmä luulee, niin pelkään,
lentävänsä kanteen taivaan, hulluus syynä lentovaivaan.
Tuskin näkee mitään muuta, tuijottelee aina kuuta.
Katolle jo salaa hiipi, meidän oma tulisiipi.

”Miksi olisin piitannut ilkeistä sanoista, kun joukossa on mukaviakin”, ajattelee Kaarle ja poimii Lindan maahan heittämän runon talteen. Paperi nuhjaantuu vähitellen lukukelvottomaksi mutta Kaarle osaa runon ulkoa ja se kuullaan vielä teoksen lopussa yllättävässä yhteydessä. Lapsuudenaikainen nälviminen ja kiusoittelu muuttuvat vähitellen rakkaudeksi.

Kaarlen intohimo lentämiseen sanelee romaanin tapahtumat. Jo junassa matkalla Petroskoihin Kaarle kuulee mahdollisuudesta päästä lentämään purjekoneita: ”Näin jo itseni taivaalla, junan haju ja tungos katosivat ympäriltäni.” Äiti sen sijaan on purskahtaa itkuun nähdessään ahtaan ja rähjäisen huoneen, joka on heidän uusi kotinsa. Äidin veli Janne, joka on toimittaja, saapuu myöhemmin Petroskoihin, vaikka äiti yrittää kirjeissään estellä.

Ankeus ja köyhyys muuttuvat vähitellen yhä paheneviksi vainoiksi. NKVD:n nahkatakkiset miehet kulkevat mustilla umpiautoillaan hakemassa kuulusteluihin, ihmisiä katoaa. Ei liene suuri juonipaljastus, että myös Kaarle päätyy vankileirille. Teos ei kuitenkaan ole mikään kauhukertomus Stalinin vainoista tai vankileirien kurimuksesta, vaikka niitäkin riittää. Tarina kietoutuu nimenomaan Kaarlen vimmaisen intohimon ympärille. Halutessaan epätoivoisesti päästä taivaalle Kaarle tulee tahtomattaan aiheuttaneeksi pahaa niin tuntemattomille kuin läheisilleen. Kaarlen hahmo kannattelee tarinaa, jonka loppukäänteet ovat ehkä vähän epäuskottavia. Koskinen on luonut Kaarlesta henkilön, joka säilyttää lukijan myötätunnon puolellaan – tämä oli ainakin minun lukukokemukseni. Mielestäni tässä on romaanin ydin: tarina intohimonsa sokaisemasta miehestä, jolle kaikki muu on toisarvoista.

”Pääsenkö lentämään”, on Kaarlen ensimmäinen kysymys, kun hänet monen vuoden vankeuden jälkeen haetaan leiriltä. On vuosi 1942, maailma on sodassa.

Maailmaan palasi värit, sininen keltainen ja purppura, heräsin eloon monen vuoden horroksen jälkeen. Kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun olin edellisen kerran lentänyt, tuntui vain mustalta, muodottomalta möykyltä, joka putosi ajan virtaan ja katosi pinnan alle. En halunnut muistaa vankeudestani mitään, se oli vain yksi pitkä ja loputon yö, joka oli viimein loppunut. Suru, kaipaus, nälkä ja vilu, kaikki katosivat. Olin elossa, kone totteli minua, olin irti maasta, osa taivasta, ja siinä oli kaikki.

Koskisen Tulisiipi on saanut paljon näkyvyyttä. Teos oli Finlandia-palkintoehdokas ja siitä on kirjoitettu arvioita niin sanomalehdissä kuin kirjablogeissa (arvioista kooste Liken sivuilla). Kuuntelin teoksen ensin äänikirjana, jossa lukijana on Toni Kamula. Tätä kirjoittaessani selasin kirjastosta lainaamaani e-kirjaa. Tulen varmaan kuuntelemaan kirjan vielä uudestaan, sen verran hieno ”lukukokemus” oli.

Saamaa ajanjaksoa ja aihepiiriä kuvaa Antti Tuurin vaikuttava Ikitie (2011). AJ Almila ohjasi teoksen pohjalta samanniminen elokuvan (2017), jossa pääosissa ovat muun muassa Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman ja tanskalainen, Vallan linnake -sarjasta tuttu Sidse Babett Knudsen.

Lisävinkkinä suosittelen Jevgeni Vodolazkinin romaania Lentäjä, jonka luimme kirjallisuuspiirissämme. Huikea tarina 1900-luvun tapahtumista Neuvosto-Venäjällä kuvattuna ”vuosisadan ikätoverin” eli 1900 syntyneen ja välillä syväjäädytettynä olleen miehen näkökulmasta. Kyseessä ei kuitenkaan ole tieteisromaani eikä siinä nimestään huolimatta kerrota lentämisestä, mutta vankileirille päätyy tämänkin teoksen päähenkilö. Romaanista lisää esim. ortodoksisen verkkolehden Simeon ja Hanna esittelyssä, jonka on kirjoittanut Hellevi Matihalti.

Antti Tuuri: Ikitie ja Jevgeni Vodolazkin: Lentäjä

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Rikoksia kaksikielisessä Kanadassa

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä. Suom. Raimo Salminen. Bazar, 2019. 367 s.

Kanadalaisen Louise Pennyn dekkareita on aiemmin ilmestynyt Sapo-sarjassa, mutta nyt Bazar on aloittanut Three Pines -sarjan julkaisemisen alusta. Kuolema kiitospäivänä (2019; ilm. 2008 nimellä Naivistin kuolema) ja Kylmän kosketus (2019; 2009) saavat huhtikuussa jatkoa, kun sarjan kolmas osa Kuukausista julmin ilmestyy.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Three Pines on tunnelmallinen pikkukylä lähellä Quepecia, joka on Kanadan itäosassa sijaitsevan samannimisen ranskankielisen provinssin pääkaupunki – kaksikielinen kulttuuri onkin osa Pennyn romaanien viehätystä. Kaikkien rakastama vanha rouva Jane Neal ammutaan jousipyssyllä vähän ennen kiitospäivää. Tietysti kaupungissa toimii jousiammuntakerho, joten murhaajaehdokkaista ei ole puutetta. Tapausta saapuu tutkimaan puolivälissä kuuttakymmentä oleva, harmaatukkainen ja -viiksinen ylikomisario Gamache, joka lienee Maigret´n ystäville mieluinen tuttavuus:

Kun Sûreté du Québecin ylikomisario Armand Gamache polvistui maahan, hänen nivelensä paukkuivat kuin metsästyskivääri ja hänen isot, ilmeikkäät kätensä viivähtivät naisen pörröistä villatakkia tahranneen pikkuruisen verikehän yllä kuin hän olisi ollut noita, joka pystyy taikomaan haavan pois ja palauttamaan uhrin henkiin. Sellaiseen hän ei pystynyt. Sitä lahjaa Armand Gamachella ei ollut. Mutta onnekseen hänellä oli muita lahjoja. (s. 7)

Miksi Jane Neal surmattiin? Löytyykö vastaus hänen maalaamastaan naivistisesta taulusta? Kaikki ovat tienneet Janen taideharrastuksesta, mutta hän ei ole aiemmin suostunut esittelemään taulujaan yhdellekään kyläläisistä. Vähän ennen kuolemaansa Jane oli kuitenkin tuonut Päätösparaati-nimisen taulun paikallisen taideyhdistyksen arvioitavaksi. Taulu saa katsojat haukkomaan henkeään, mutta vain koska se on niin huono, kuin neandertalilaisen tai nelivuotiaan lapsen työ. Vai onko murhan takana sittenkin Janen ahne sisarentytär, joka toimii kiinteistövälittäjänä? Murhatutkinnan ohessa Gamache yrittää opettaa tapoja kovakalloiselle nuorelle konstaapelille, joka ei halua ottaa neuvoja vastaan.

Miljöö, värikäs henkilögalleria ja sympaattinen päähenkilö pitävät lukijan mielenkiinnon yllä. Louise Penny on saanut lukuisia palkintoja dekkareistaan, ja sarjan viidestoista osa A better man julkaistiin viime vuonna, joten lukunautinto on taattu pitkäksi aikaa.

Julkaistu Vieskan Viikossa 5.2.2020

Louise Pennyn -sivut, joissa tietoa kirjailijasta ja Three Pines -sarjasta
Pennyn romaaneista Dekkarinetissä

Kirja vieköön -blogissa kerrotaan teoksen mainiosta henkilögalleriasta.
Kirsin kirjanurkka -blogissa on arvioitu sekä Kuolema kiitospäivänä että Kylmän kosketus
Leena Lumi nostaa esiin hykerryttävän dialogin ja viittaukset W. H. Audeniin

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Arjen kaaos ja ihanuus

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt. Suom. Tarja Lipponen. Johnny Kniga, 2019. 333 s.

Jonas Hassen Khemiri on Ruotsin tunnetuimpia kirjailijoita. Hänen edellinen teoksensa Kaikki se mitä en muista (2015) sai August-palkinnon, ja tänä syksynä Yle on esittänyt romaaniin perustuvan tv-sarjan. Khemiri on kirjoittanut myös näytelmiä, ja hän on herättänyt huomiota kirjoituksillaan Yhdysvaltoja myöten. Khemiri on syntynyt Tukholmassa, hänen äitinsä on ruotsalainen ja isä tunisialainen. Teoksissaan hän ottaa usein kantaa ongelmiin, joita syntyy eri kulttuurien kohdatessa.

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Isän säännöt -romaanin keskiössä on isän ja pojan kipeä suhde. Isoisä tulee ulkomailta pari kertaa vuodessa ja viettää poikansa toimistossa kymmenen päivää jättäen jälkeensä pinon tyhjiä pizzalaatikoita ja likaisia astioita. ”Isoisällä, joka on isä, on kaksi lasta. Ei kolmea. Yksi poika. Yksi tytär. Hän rakastaa kumpaakin. Erityisesti tytärtä.” (9) Nämä lyhyet toteamukset paljastavat niin perhettä kohdanneen tragedian kuin ongelmallisen isä-poika-suhteen.

Henkilöitä ei nimetä, vaan he ovat poika, joka on isä, naisystävä, joka on äiti, yksivuotias, joka sanoo ”muu” kymmenillä eri tavoilla viestiäkseen kymmeniä eri tarpeitaan, ja nelivuotias tytär. Nimettömyydestään huolimatta henkilöhahmoista tulee eläviä, tunnistettavia hahmoja toiveineen ja ongelmineen.

Tytär, joka on lapsenlapsi, joka on ammattijalkapalloilija, joka on lohikäärmeenkesyttäjä, joka on ninja, jolla on tulivoimia, on nelivuotias mutta miljardien vahva. Ei, ei nelivuotias. Neljä ja puoli. Ei, neljä ja niin monta kuukautta että ihan kohta viisi. Hän on jalkapallossa parempi kuin Zlatan. (225)

Nuoren isän näkökulma hallitsee kerrontaa. Naisystävä on juristi ja mies on jäänyt koti-isäksi hoitamaan lapsia. Hän on kirjanpitäjä, mutta etsii yhä elämänsä uraa niin stand-up-komiikan kuin kirjallisuuden parista. Lapsiperheen arki, joka on välillä yhtä kaaosta, naurattaa ja hirvittää ja on varmasti samaistuttavaa luettavaa kaikille pienten lasten vanhemmille. Erään valvotun yön jälkeen (kun yksivuotias oli herättänyt nelivuotiaan, joka herätti yksivuotiaan jne.), äiti tarjoutuu jäämään kotiin. ”Ei hätää, isä sanoo. Minä hoidan.” Kun äiti saapuu töistä, lapset nukkuvat, ja kaikki on mennyt hyvin.

Hän jättää kertomatta että yksivuotias oli kylvyssä, kun isän oli käytävä nostamassa kiehuvat perunat pois liedeltä, ja nelivuotias onnistui lukitsemaan itsensä ja pikkuveljen kylpyhuoneeseen. Isä seisoi ulkopuolella, hän kuuli kylpyveden kohinan, hän yritti saada nelivuotiasta avaamaan lukon, mutta nelivuotias vain nauroi ja lopulta isä joutui hakemaan keittiöveitsen ja avaamaan lukon ulkopuolelta. Miksi hän kertoisi mokomasta? Hän on aikuinen. Ei hän ole niin hajalla kuin tuntee olevansa. (242)

Isän säännöt on tragikoominen kuin elämä itse, mistä hyvä esimerkki on teoksen lopussa kerrottu yhä kaoottisemmaksi muuttuva ostosreissu. Nuori isä on jaksamisensa äärirajoilla – toistaako hän oman isänsä virheet? Ärsyttävän, vaivojaan valittelevan isoisänkin menneisyydestä paljastuu asioita, jotka herättävät lukijan myötätunnon. Tämä humoristinen ja koskettava tarina sopii erinomaisesti äänikirjana kuunneltavaksi. Suomeksi teoksen lukee Jukka Pitkänen, mutta jos ruotsin kieli taittuu, niin suosittelen alkukielistä versiota, jossa lukijana on kirjailijan näyttelijäveli Hamidi Khemiri, joka toimii lukijana hänen muissakin teoksissaan.

(Arvio julkaistu lyhyempänä versiona Vieskan viikossa 18.12.2019)

Khemiri vieraili Efter nio -ohjelmassa 14.10. 2019. Jakso katsottavissa Yle Areenassa.

Khemirin teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi (joka myös suosittelee äänikirjaversiota), Kirja hyllyssä ja Tuijata.

Rosella Postorino: Suden pöydässä

Kun Jumala katsoi toisaalle

Rosella Postorino: Suden pöydässä. Suom. Helinä Kangas. Bazar, 2019. 334 s.

”Führer tarvitsee teitä.” Näillä sanoilla värvätään Rosa Sauer, Berliinistä sotaa appivanhempiensa luokse paennut kaksikymmentäkuusivuotias nainen, Hitlerin ruoanmaistajaksi. Sotilaskasarmiksi muutettu koulu, jonne hänet yhdeksän muun naisen kanssa kuljetetaan, sijaitsee lähellä Sudenpesää, Hitlerin kuuluisaa päämajaa. Ketä tahansa ei kelpuutettu tehtävään. Rosalla on nälästä ja unenpuutteesta huolimatta ”pyöreät kasvot ja tuuheat, vaaleat hiukset: nuori arjalainen nainen – – sataprosenttisesti kotimainen tuote, onnistunut kauppa”.

Rosella Postorino: Suden pöydässä

Italialaisen Rosella Postorinon Suden pöydässä kertoo kymmenen taustoiltaan erilaisen naisen tarinan. Vain kovapintainen, sulkeutunut Elfriede on Rosan tavoin ulkopaikkakuntalainen, muut ovat kotoisin lähialueilta. Vaikka kaikki ovat vuosia eläneet nälässä ja pelossa, ja he saavat eteensä ruokia, joita eivät ole aikoihin syöneet, on aterioilla mukana pelko: entä jos juuri nämä pavut tai tämä omenastruudeli on myrkytetty? Päivien kuluessa naiset tutustuvat toisiinsa. Aviomiehet ovat rintamalla, osalla on lapsia, osa on naimattomia, mukana on Hitlerin ihailijoita ja häntä vastustavia.

Tekstissä on runsaasti viittauksia Raamattuun ja uskonelämään. Ruoanmaistaminen on osallistumista ”ruokasalin liturgiaan: olimme uskovien armeija valmiina ottamaan vastaan ehtoollisen, joka ei soisi meille vapahdusta”. Viittausten sävy on usein ironinen, Rosan sanoin ”Jumala katsoi toisaalle”. Rosan isä vastusti kansallissosialisteja ja kieltäytyi liittymästä puolueeseen, ja Rosa tuntee pettäneensä hänet auttaessaan tahtomattaan Hitleriä pysymään hengissä.

Naisten elämänkohtaloiden – ei-toivotun raskauden keskeytys, raiskaus, rakkaussuhde upseeriin, juutalaisen taustan paljastuminen – lomaan Postorino saa ujutettua huomattavan määrän tietoa Hitlerin diktatuurin ajasta. Teoksessa esiintyy muun muassa Claus von Stauffenberg, jonka yritys surmata Hitler salkkuun kätketyllä pommilla epäonnistui. Räjähdyksen voiman tuntevat matkan päähän telttaan elokuvaa katsomaan ahtautuneet naiset ja sotilaat. Yksi upseereista kertoo Rosalle tapahtumista Krimillä, siitä kuinka osa sotilaista alkoholisoitui tai tappoi itsensä sen jälkeen kun olivat osallistuneet jatkuviin teloituksiin. ”Olisin silloin voinut saada tietää joukkohaudoista – –. Olisin voinut saada tietää lapsista, jotka nostettiin tukasta ylös ja ammuttiin, kilometrin pituisista juutalaisten ja venäläisten jonoista – –. Mutta minä pelkäsin enkä pystynyt puhumaan enkä halunnut tietää.” Sanojen olisin voinut kertautuminen ja lopussa toistuvat kiellot nostavat kerrotun korostetusti esiin.

Suden pöydässä sai arvostetun Premio Campiello -kirjallisuuspalkinnon, ja se on Postorinon neljäs romaani. Loppusanoissa kirjailija kertoo teoksen saaneen alkunsa Margot Wölkistä kertovasta artikkelista. Tämä paljasti vasta yli yhdeksänkymmentävuotiaana olleensa Hitlerin ruoanmaistaja.

(Arvio julkaistu Vieskan viikossa 27.11.2019)

Margot Wölkistä löytyy tietoa myös suomeksi, tässä Iltalehden artikkeli, joka on julkaistu 20.8.2019. Postorinon teos noudattaa pääosin Wölkin kertomusta kokemuksistaan Hitlerin ruoanmaistajana.

Suden pöydässä -teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirja vieköön! ja Luetut kirjat.

Ida Maria Saarisen sisällissota

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden ja sisällissodan muistovuoden aikana nostettiin esiin myös vähemmän tunnettuja kirjailijoita. Ida Maria Saarisen (myöh. Karke) 1980-luvulla kirjoittama omaelämäkerrallinen pienoisromaani Olipa kesä kerran ilmestyi 2017 Naantalin Työväenyhdistyksen Säätiön julkaisemana. Saarinen kuvaa omiin kokemuksiinsa pohjaten punaisten pakoa kohti itää, joutumista saksalaisten vangiksi, oloja Fellmanin pellolla ja vankileirillä – ensin Lahden Hennalassa ja sitten Hämeenlinnassa. Aiemmassa romaanissaan Nokkosia ja harakankukkia (1973) Saarinen kertoo myös lapsuudestaan Forssan Tehtaankylällä, tilapäistöistä ja pestautumisestaan apulaiseksi punakaartin keittiöön. Olipa kesä kerran tuokin hyvin vähän uutta jo kerrottuun, ja seuraava esittely perustuukin enimmäkseen romaaniin Nokkosia ja harakankukkia.

Ida Maria Saarisen sisällissotaromaanit

”Nälkä ja toivottomuus kokosi joukkoja punakaartin riveihin ehkä enemmän kuin aatteellisuus” (101), toteaa Ida. Päähenkilöiden nuoruus ja ymmärtämättömyys korostuvat, he eivät juuri kiinnitä huomiota maailman tapahtumiin, eivätkä he kykene tulkitsemaan kireää poliittista tilannetta. Alkuaikojen innostus tempaa kuitenkin myös Idan mukaansa: ”Minäkin, sosialismista mitään ymmärtämätön seitsemäntoistavuotias, uskoin maailman kuin taikaiskusta muuttuvan hyväksi ja onnelliseksi, josta puute ja ihmisten eriarvoisuus kokonaan katoaisi.” (109)

Vankileirikuvauksessa on paljon myöhemmistä teoksista, niin tietokirjoista kuin romaaneista, tuttuja aineksia: niukka ja surkea ruoka, ahtaus, pesemättömyys ja syöpäläiset, vankien julma kohtelu, pikaoikeudenkäynnit ja teloitukset, jopa naisille tehdyt terveystarkastukset, ”kuppasyynit”, mainitaan – ero on siinä, että Saarinen kuvaa omia kokemuksiaan. Jo ennen vangitsemista osa tytöistä vaihtaa pitkät housunsa hameeseen, sittemmin monet housupukuisista ja ase kädessä tavatuista viedään ammuttaviksi. Näin käy kylän tunnetuimmalle naispunakaartilaiselle Hilma Kangasaholle, joka kieltäytyy jyrkästi luopumasta asustaan: ”Emmää pöksyistäni ja pyssystäni luavu, vaihka noo olis ja nokka menis.” Saarisen luonnehdinta tästä sisukkaasta ”asetytöstä” piirtää hänet elävänä lukijan eteen: ”Mieluummin lyhyt kuin pitkä, enemmän paksu kuin hoikka. Päällä hänellä oli veljensä housut ja takki ja päässä hiusnutturan kätkevä, syvälle vedetty lippalakki. Mutta rintaa ristitti panosrivit ja kivääri oli tiukasti olalla.” (133–134)

Siirto Hennalasta Hämeenlinnaan, ensin Linnakasarmille ja myöhemmin Suomenkasarmille, tuo hiukan parannusta naisten oloihin. ”Niin kesä kului nälkää nähden ja täitä tappaen päivä kerrallaan”, kirjoittaa Saarinen. Vielä tässä vaiheessa tytöt jaksavat kuluttaa aikaa tarinoimalla ja laulaen, myöhemmin alistuminen ja turtumus lopettavat tarinahetket. Juhannuksena, kun vangitsemisesta on kulunut kaksi kuukautta, he pääsevät vihdoin saunaan peseytymään. Miesten puolella on isorokkoa ja vatsatautia, ja heinäkuun kuumuus verottaa jo ennestään heikentyneitä vankeja: kymmeniä luurangoiksi laihtuneita miehiä kannetaan joka päivä ruumiskärryihin. Nälän ja kurjuuden keskellä ihmisyys kuolee: vangit tappelevat leipäpaloista, joku yrittää syödä toisen oksentamaa ruokaa.

Valtiorikosoikeus toimii ja lopulta tulee Idankin vuoro – hän saa valtiopetoksen valmistelusta kolme vuotta kuritushuonetta ehdonalaisena viiden vuoden koeajalla. ”Voi taivas, enpä tiennytkään tehneeni noin juhlalliselta kuulostavaa hommaa palokunnantalolla patoja krassatessani” (169), tuumaa Ida tuomion kuulleessaan. Saarinen kuvaa perheensä köyhyyttä, jo lapsena aloitettua kovaa työntekoa ja toivoa paremmasta maailmasta, mutta vaikka tuo toivo sortuu vankileirin kurjuuteen sävyttää kerrontaa nuoruuden elämänilo. Silloin tällöin pilkahtaa esiin myös hienoinen ironia, kuten Idan huomautuksessa tuomiostaan.

Ida Maria Saarinen osallistui teoksellaan Nokkosia ja harakankukkia Otavan Kertomus elämästä -kilpailuun. Kustantamo sai yli tuhat käsikirjoitusta. Kilpailun ideoinut Hannu Mäkelä kirjoittaa muistelmateoksessaan Muistan. Otavan aika (2015) näin: ”Todellista elämää pitää punnita myös elämän kannalta, eikä kirjoittamisen yleistaso ole välttämättä aivan tärkein asia. Mutta löytyy myös kirjoittajia, joiden sanomisen taito osuu yksiin elämän käänteiden kuvaamisen kanssa.” Yksi erityisesti mieleen jäänyt oli Ida Maria Saarinen, joka palkittiin kilpailussa. Saarisen teos sai hyvän vastaanoton myös kriitikoilta. Saarisen muistot sisällissodan ajoilta ovat jääneet elämään. Muun muassa Tuulikki Pekkalainen (2011, 2014) ja Marjo Liukkonen (2018) viittaavat tutkimuksissaan sisällissodan naiskohtaloista hänen teoksiinsa. Tamperelainen Naiskuoro Tellus on käyttänyt Saarisen muisteluksia yhtenä lähteenään lauluteoksessaan Susinartut: 1918 naisvankien laulut elävät, jota on esitetty syksyn 2018 ja kevään 2019 aikana.

Koko artikkeli pdf-tiedostona: Ida Maria Saarisen sisällissota

Ida Maria Saarinen Kirjasammon sivuilla

Saarisesta Ylen artikkelissa Nälkää, kuolemaa ja lapsisotilaita – Suomi vuonna 1918 oli kuin Syyria tänään

Naiskuoro Telluksen Susinartut -teoksesta

Forssan Lehden artikkeli: Pilkka ”susinartuista” kääntyi runoiksi ja lauluiksi – Konsertissa kuullaan sisällissotakokemuksia naisvangeilta (julkaistu 29.3.2019, kirj. Elina Salin)