Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja

Mitä jos perustaisit lukupiirin?

Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja. Avain 2015, 214.

Suvi Ahola, Ystäviä ja kirjojaKirjallisuuspiirien suosio on vain kasvanut 2000-luvulla, vaikka elämämme on yhä teknistyneempää ja tietokoneiden ja älypuhelimien määrittelemää. Toimittaja Suvi Ahola, joka on kirjoittanut kirjallisuuskritiikkejä muun muassa Helsingin Sanomiin ja toimii itsekin lukupiirin ohjaajana, on tutkinut yhteisöllistä lukemista väitöskirjassaan, johon hänen edellinen teoksensa Lukupiirien aika perustui. Uudessa teoksessa Ystäviä ja kirjoja pääosassa on kirjallisuus lukupiirien historian ja tyyppien sijaan.

”Kaiken takana on inhimillinen kiinnostus tarinoihin”, toteaa Ahola ja näkee lukupiirien juuret luolaihmisten nuotion loimussa kertomissa tarinoissa. Lukupiirit ovat osaltaan jatkamassa agraariyhteiskunnalle ominaista mutta teollistumisen myötä vähentynyttä yhteisöllisyyttä. Lukupiirejä on pelkästään Suomessa satoja, tarkkaa lukumäärää on mahdotonta tietää. Osa on yksityisten ihmisten osa yhteisöjen perustamia, pääosassa ovat kuitenkin aina kirjat ja lukeminen. Kirjablogien tavoin lukupiirit pidentävät kirjan käyttöikää, sillä luettavaksi valikoituu usein vanhempaa kirjallisuutta, jota on helppo hankkia kirjastojen kautta.

Teoksen luvut on nimetty kymmeneksi illaksi, kokoontuvathan lukupiirit pääasiassa iltaisin. Usein kokoontumisissa juodaan teetä ja kahvia ja tarjotaan pikkupurtavaa, niinpä jokaisessa luvussa on esiteltyjen lukupiirien hyväksi havaitsemia ruokaohjeita Leena Lehtolaisen lohipastasta englantilaisiin kurkkuvoileipiin. Parasta teoksessa ovat kuitenkin kirjaesittelyt. Suurin osa yli neljästäkymmenestä esittelystä käsittelee romaaneja, jotka on jaoteltu teemoittain: klassikoita, tieteiskirjallisuutta, historiaa, mutta myös ruokaan liittyviä teoksia ja lajityypin rajoja rikkovia dekkareita.

Johdantoluvussa on kymmenen kohdan ohje oman lukupiirin perustamiseen. Aiheesta olisi voinut kertoa enemmänkin, mutta toisaalta vinkkejä saa myös teosesittelyjen lomaan sijoitetuista tarinoista, joissa kymmenen erityyppistä lukupiiriä kertoo syntyhistoriastaan ja toimintatavoistaan. Tarinat yhdessä luetuista kirjoista ja keskusteluista houkuttelevat toivottavasti mahdollisimman monen kokeilemaan yhdessä lukemista joko itse perustetussa lukupiirissä tai yhteisöjen tarjoamaan piiriin liittymällä.

SS-miesten jäljillä

Ville Kaarnakari: Hakaristin leimaamaVille Kaarnakari: Hakaaristin leimaama. Suomalaisen SS-soturin tarina. Tammi, 2014. 408 s.
Pekka Jaatinen: SS-mies Valo. Johnny Kniga, 2015. 289 s.

SS-vapaaehtoisiksi lähteneitä ei arvostettu sodan jälkeen poliittisen suunnan vaihduttua, eikä heidän kokemuksiaan ole juuri kuvattu Niilo Lauttamuksen ja Jaakko Korjuksen teoksia lukuun ottamatta. Kiinnostus toisen maailmansodan tapahtumia kohtaan on kuitenkin vain kasvanut 2000-luvulla, ja myös SS-miehistä on ilmestynyt uusia teoksia. Ville Kaarnakarin romaanin Hakaristin leimaama. Suomalaisen SS-soturin tarina (2014) päähenkilö on talvisodan käynyt Klaus Runolinna, joka lähtee ensimmäisten joukossa Saksaan keväällä 1941. Lapin sota -romaaneistaan tunnetun Pekka Jaatisen SS-mies Valo (2015) kertoo puolestaan kuusitoistavuotiaasta Valo Hanhialasta, joka valehtelee ikänsä ja pääsee syksyllä 1944 koulutukseen Norjaan ja sitä kautta Saksan itärintamalle, jossa puna-armeija on jo vyörymässä kohti Berliiniä.

Kaarnakarin romaanissa yhdeksän entistä SS-miestä eri puolilta Eurooppaa kokoontuu aseveljensä muistotilaisuuteen heinäkuussa 1961. Miehet muistelevat tapahtumia Saksan itärintamalla, ja nämä kertomukset muodostavat teoksen toisen aikatason. Lembergin pikkukaupungissa Runolinna tovereineen joutuu näkemään niin vihollisten kuin siviilien julmaa kohtelua pystymättä puuttumaan asioihin. Myöhemmin miehet leimataan murhaajiksi. Runolinnan vieraaksi saapunut kenraali Felix Steiner, joka todellisuudessakin oli Wiking-divisioonan komentaja, kertoo, että heidän jälkeensä kaupunkiin oli saapunut Einsatzkommandon joukot, jotka olivat murhanneet yli kuusisataa henkilöä. Teoksen rakenne, jossa asioita tarkastellaan myöhemmästä ajankohdasta käsin, mahdollistaisi erilaisten näkökulmien esittämisen, mutta Kaarnakarin romaanissa miehet ovat sangen yksimielisiä tapahtumien kulusta, ja kritiikki kohdistuu lähinnä SS-miesten sodan jälkeiseen kohteluun. Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa SS-vapaaehtoisia ei tuomittu vankilaan, mutta esimerkiksi sotainvalidit jäivät ilman korvauksia ja olivat riippuvaisia aseveljiensä ja sukulaistensa avusta. Runolinna onkin katkera siitä, että Suomen valtio hyväksyi SS-pataljoonan perustamisen mutta hylkäsi miehet sodan jälkeen.

Pekka Jaatinen: SS-mies ValoSiinä missä Kaarnakarin romaani tuntuu haluavan palauttaa kunnian niille suomalaisille, jotka tunsivat palvelevansa isänmaataan parhaiten kouluttautumalla SS-miehiksi, Jaatisen SS-mies Valo kertoo hyvin raadollisen tarinan ihanteiden sokaisemasta nuorukaisesta. Valon isä on Suur-Suomi-intoilija, joka antaa pojalleen luvan lähteä Saksaan, kun Suomi tekee aselevon. Hitlerin puheet ja valistusupseerin luennot ”bolševikeista ja juutalaisista, ihmiskunnan vitsauksesta, ali-ihmisistä ja SS-miesten ikuisesta ketjusta” ruokkivat Valon jo kotonaan saamaa kipinää. Valon idealismi ja kokemattomuus törmäävät jatkuvasti sodan turruttamien miesten realismiin ja kyynisyyteen. Valo tapaa arjalaiskaunotar Floran, jonka kanssa hän suunnittelee elävänsä Hitlerin tuhatvuotisessa valtakunnassa. Naiivit unelmat saavat julman lopun. Konekiväärikomppanian taistelu ylivoimaista vihollista vastaan on tuhoon tuomittua. Yksityiskohtaiset kuvaukset turvonneista ja hajonneista ruumiista ja kidutuksista korostavat teoksen sodanvastaista sanomaa.

Molempien teosten päähenkilöt kulkevat todellisten SS-miesten jäljissä. Niilo Lappalainen on omiin kokemuksiinsa pohjaten kuvannut intomielisten helsinkiläisnuorten kokemuksia Saksassa sodan loppuvaiheessa. Tunnetuimmat muistelmat lienevät Sakari Lappi-Seppälän heti sodan jälkeen julkaistu, yhä vielä keskustelua herättävä Haudat Dnjeprin varrella ja Unto Parvilahden 1958 ilmestynyt Terekille ja takaisin. Nämä teokset ovat vaikuttaneet niin aihetta käsitteleviin tutkimuksiin kuin tässäkin esiteltyihin teoksiin.

Heikki Paakkanen: Saksa-Suomi im Bunde

Sissijermu, Natsi-Saksa ja koskenlaskijateoria

Heikki Paakkanen: Saksa-Suomi im BundeHeikki Paakkanen: Saksa-Suomi im Bunde; sotahistorialliset kommentit Markku Jokisipilä. Zum Teufel, 2014. 56 s.

Sarjakuva-Finlandialla (2011) ja Puupäähatulla (2013) palkittu Heikki Paakkanen ruotii uusimmassa teoksessaan Suomen ja Saksan suhteita toisen maailmansodan aikana. Saksa-Suomi im Bunde on Sissi ja siviilipalvelushenkilö -sarjan kuudes osa. Aiemmissa albumeissa parivaljakko on tutustunut muun muassa Ruotsiin, Ranskaan ja Venäjään; satiirisesti nykyilmiöitä käsittelevä Marssiopas Venäjälle on muiden teosten tavoin käännetty kohdemaan kielelle.

Siviilipalvelusmies löytää museon vintiltä ammuksesta tehdyn lampun, josta ilmestyy Talvisodan henki eli tarinan sissi. Epäsuhta parivaljakko on eri mieltä lähes kaikesta. Alkulehdille sijoitetussa kuvassa sivari etsii sanakirjasta sanaa Vergangenheitsbewältigung, ja omalla tavallaan tämä tarina liittyy viime vuosien lisääntyneeseen pyrkimykseen kohdata menneisyyden vaikeat ja häpeälliset asiat.

Parantajantaidoillaan mainetta niittänyt sissijermu lähetetään kenttälääkintäkonsultiksi Saksan pääesikuntaan, ja hän päätyy lopulta Hitlerin henkilääkäriksi. Seuraa joukko omalaatuisia hoitomuotoja vatsahuuhteluista höyrysaunaan. Erään hoidon aikana sissi tulee maininneeksi Mannerheimin lähestyvät syntymäpäivät, jolloin Hitler saa ajatuksen lähteä vierailulle Suomeen. Sivujen alaruuduissa sivari kommentoi kärkevästi sissin tarinointia: ”Vierailun taustoista on oikeata tietoa, olet patologinen valehtelija!” tai ”10 miljoonaa viatonta ihmistä olisi säästynyt jos olisit survonut äijän täyteen syanidia Zyklon B:tä, mitä vain jo silloin…!”

Poliittisen historian tutkija Markku Jokisipilän tietoruudut taustoittavat sissin kertomuksia sisältäen niin yleistä tietoa kuin kiinnostavia yksityiskohtia. Esimerkiksi saksan ylijohto ei suinkaan koostunut ”sairaista imbesilleistä sadisteista”, sillä Nürnbergin oikeudenkäynnin yhteydessä teetetyt psykologiset testit kertoivat useiden olleen huippuälykkäitä, mikä taas saa sivarin pohtimaan, voisiko hänkin ”paineen alla ja kieroutuneen velvollisuustajun ajamana suistua eläimelliseksi hirviöksi”. Piirrokset ja tietoiskut muodostavatkin yhdessä onnistuneen kokonaisuuden.

Tarinassa riittää kerroksia ja Paakkasen ruuduissa yksityiskohtia, albumi kestääkin hyvin useamman lukukerran. Loppusivuilla vinoillaan vielä niin ajopuu- kuin koskiveneteorioille: läksiäislahjaksi Hitler saa koskenlaskijajuustopaketin, jonka ”etiketin allegoris-embleemisessä vaakuna-aihiossa ilmenee Suomen pyrkimys ja kyky ulkoisia voimia ja vaikutteita hyödyntäen selvitä ajan virrassa…” Tähän voi vain todeta sivarin sanoin: ”Huimaavaa!”