Tutkimuskohteista

II Historialliset romaanit, sodat, kulttuurinen muisti

Lars Sundin omaleimainen tapa kuvata sotia teoksissaan antoi sysäyksen tutkia laajemmin historiallisten romaanien sotakuvauksia. Sodan muisti -tutkimukseni ensimmäisessä osaprojektissa tarkastelin, miten nykykirjailijat ovat kuvanneet talvi-, jatkosotaa ja Lapin sotaa. Projektin aikana kirjoitin muutamia artikkeleita, teoksen Sodan muisti. Talvi-, jatkosota ja Lapin sota 2000-luvun historiallisessa romaanissa (2016) ja pidin aiheesta esitelmiä niin kirjastoissa kuin muissakin tilaisuuksissa.

Toisessa osaprojektissa analysoin sisällissotaromaaneja. Alkuun tarkoitukseni oli keskittyä vain viime vuosikymmenen aikana julkaistuihin romaaneihin, mutta teokset kurkottivat kohti menneisyyttä ja houkuttelivat lukemaan samaan aihepiiriin liittyviä vanhempia teoksia. Punavalkoista historiaa. Näkökulmia sisällissotakirjallisuuteen -tutkimuksen tuloksena on syntynyt artikkelit Kjell Westön romaanista Hägring 38 (Kangastus 38) ja Antti Tuurin sisällisotaromaaneista. Muita tekstejä olen julkaissut tämän blogini alasivulla 1918.

Mahdollinen kolmas osaprojekti tarkastelee historiallisen romaanin ja historiantutkimuksen suhdetta. Tutkimuskohteina ovat nimenomaan sisällissotaa sekä talvi-, jatkosotaa ja Lapin sotaa käsittelevät teokset. Kaunokirjallisuudesta tuttujen kerrontakeinojen käyttö tieteellisten tutkimustulosten esittelyssä on lisääntynyt viime vuosina etenkin nuoren polven tutkijoiden teoksissa. Yhtenä lähestymiskeinona onkin teosten kerrontarakenteiden ja -keinojen tarkastelu. Dramatisointia ovat käyttäneet esimerkiksi Aapo Roselius teoksessaan Isänmaallinen kevät. Vapaussotamyytin alkulähteillä (2013) ja Antero Raevuori teoksessaan Hävittäkää Helsinki! Pääkaupungin tuhopommitukset 1944 (2014). Roseliuksen mukaan ”[h]arkitusti ja varovaisesti käytetyn dramatisoinnin pyrkimyksenä on ollut luoda tunnelmaa ja edesauttaa lukijaa ymmärtämään kuvailtua ilmiötä ja aikakautta”. Toisin sanoen tavoitteena on historiallisen romaanin tavoin saada lukija eläytymään kuvattuun aikaan ja tapahtumiin. Näiden kysymysten ja lähestymistapojen kautta pohdin historiallisen romaanin asemaa historiallisen tiedon tuottajana kaksituhattaluvulla.

Tutkimukseni keskeisimmät käsitteet ja teoriat tulevat kulttuurisen muistin ja narratologian tutkimuksen alueilta. Kulttuurisen muistin käsite painottaa kulttuurin eri muotojen vaikutusta niin yksilöiden kuin yhteisöjen tapaan muistaa. Yksi tärkeä kulttuurista muistia rakentava media on kirjallisuus ja erityisesti historiallinen romaani. Ensimmäisen maailmansodan jälkeistä sotakirjallisuutta tutkinut Astrid Erll (2011) korostaa narratologista lähestymistapaa kulttuurisen muistin tutkimuksessa, koska se auttaa ymmärtämään, miten eri versioita menneisyydestä ja identiteeteistä tuotetaan ja millaisia arvoja ja normeja niihin liitetään. Ansgar Nünningin (2004, 2010) kehittelemä kulttuurinen narratologia tutkii, miten romaanien kerrontarakenteet sekä heijastavat aikakautensa henkisiä ja kulttuurisia virtauksia että vaikuttavat niihin muokkaamalla asenteita ja arvoja. Nünning on soveltanut teoriaansa nimenomaan historiallisen romaanin tutkimukseen.

Hyvä suomenkielinen yleisesitys kulttuurisesta muistista on Kuisma Korhosen artikkeli ”Kulttuurinen muisti ja kirjallisuus” Historian teoria -teoksessa (2016)

Tuomas Tepora on tutkinut sodan kollektiivista ja kulttuurista muistamista. Ks. esim. ”Mikä tekee ’sota-ajasta’ muistettavan? Sota ja kollektiivinen muistaminen” (Ennen ja nyt. Historian tietosanomat 2/2015) ja ”Toisen maailmansodan muistokulttuuri – kommunikatiivisesta muistamisesta kulttuuriseen muistiin” (Artikkeli on luettavissa Nuorisotutkimusseuran sivuilta ja se on osa teosta Puolustuslinjalla. Yhteiskuntatieteellistä ja historiallista tutkimusta maanpuolustuksesta ja asevelvollisuudesta (2017). Toim. Teemu Tallberg, Anni Ojajärvi & Tiia Laukkanen.

I Lars Sund, historialliset romaanit, suomenruotsalainen kirjallisuus ja postmodernismi

Tutustuin ensimmäisen kerran Lars Sundin teoksiin, kun tein erään kurssin yhteydessä kirjallisuusesitelmän hänen teoksistaan Colorado Avenue (1991, Colorado Avenue 1992) ja Lanthandlerskans son (1997, Puodinpitäjän poika 1998). Vähän myöhemmin Merete Mazzarellan teos Där man aldrig är ensam. Om läsandets konst (1999, Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta 1999) sai minut tarttumaan Ulla-Lena Lundbergin Ahvenanmaalaistrilogiaan. Kjell Westön lähihistoriaan sijoittuvat Drakarna över Helsingfors (1996, Leijat Helsingin yllä 1996) ja Vådan av att vara Skrake (2000, Isän nimeen 2000) olivat lopullinen sinetti: historialliset romaanit, postmodernismi ja suomenruotsalainen kirjallisuus ovat sen jälkeen olleet tutkimuskohteitani tavalla tai toisella.

Lars Sundin historialliset romaanit ottavat osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ne ovat erinomainen esimerkki siitä, että kaunokirjalliset teokset voivat kriittisesti ottaa kantaa niin menneisyyden kuin kirjoittamisajankohtansa tapahtumiin. Historiallisia romaaneja ei ole tutkittu Suomessa kovin paljon, vaikka ne ovatkin lukijoiden suosiossa. Aiheesta on kirjoitettu artikkeleita, mutta laajemmin historiallisia romaaneja ovat tutkineet lähinnä  Markku Ihonen, Erkki Sevänen, Hannu Syväoja ja Mari Hatavara. Suomenruotsalainen historiallinen romaani on lähes täysin kartoittamaton alue ja tutkimukselle on näin ollen kysyntää.

Opiskellessani Oulun yliopistossa kirjallisuutta sain opintojeni yhteydessä pitää kurssin 1900-luvun lopun suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta ja postmodernismista sekä samaa aihetta käsittelevän lukupiirin. Proseminaarissani käsittelin Sundin teosten maagista realismia ja laudaturtyössäni tutkin, millaisen kuvan Sund rakentaa lapuanliikkeestä  Lanthandlerskans son –teoksessa  ja millä tavalla hän käyttää siinä hyväkseen postmodernin historiallisen romaanin piirteitä. Suomen ja Skandinavian historian opintoihin kuuluvilla proseminaarikurssilla ja metodien jatkokurssilla tutkin vaasalaislehtien (Vasa-Posten, Vasabladet ja Österbottens Bondetidning) kirjoittelua lapuanliikkeestä. Toinen työni käsitteli kirjoittelua talonpoikaismarssin aikana alkukesästä 1930 ja toinen syksyn 1930 eduskuntavaalien aikana.

Historiallisen romaanin teoriaa

Lars Sundin Siklax-trilogian muodostavat teokset Colorado Avenue 1991 (suom. 1992), Lanthandlerskans son 1997 (suom. Puodinpitäjän poika 1998) ja Eriks bok 2003 (suom. Erikin kirja 2004). Teossarja kuvaa elämää 1800-luvun lopulta aina sotien jälkeiseen aikaan. Teoksien tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Siklaxin kuntaan Etelä-Pohjanmaalla. Kehyskertomuksessa eletään kirjoittamisajankohtaa, josta käsin kertoja Carl-Johan Holm kuvaa oman sukunsa historiaa. Hän tutkii lähteitä, penkoo arkistoja ja lukee sanomalehtiartikkeleita, vierailee menneisyydessä haastattelemassa jo kuolleita sukulaisiaan ja välillä jopa herättää kuolleita henkiin. Toisin sanoen kertoja käyttää sekä perinteisiä historiantutkimuksen menetelmiä että vähän epätavallisempia keinoja saadakseen tietoa menneisyydestä. Teokset nostavat esiin kysymyksen, onko meidän mahdollista saada tietoa menneisyydestä ja jos on, niin miten? Entä miten on historiallisen totuuden laita: mikä on totta, mikä valhetta, mitä on unohdettu pois?

Historiallinen romaani lajina on osoittautunut yllättävän sitkeähenkiseksi, vaikka jo 1800-luvulla osa tutkijoista oli valmiita antamaan sille kuolemantuomion. George Lukácsin teosta Der historische Roman (1937-38) (eng. The Historical Novel) pidetään alan klassikkona.

Toinen merkittävä tutkimus on Hans Vilmar Geppertin Der ”andere” historische Roman (1976). Geppertin ”toinen” historiallinen romaani edustaa teosta, jossa postmodernin historiallisen romaanin tavoin kerronta on nostettu etualalle. Markku Ihonen on tutkinut historiallisen romaanin eri lajityyppejä, ja hänen mukaansa 1970-luvun jälkeiseltä ajalta on havaittavissa useita rinnakkaisia suuntauksia: viihteellinen romaanityyppi (ns. pukudraama), aatehistorialliset romaanit Mika Waltarin tyyliin ja postmoderni historiallinen romaani. Postmodernin historiallisen romaanin Ihonen näkee kehkeytyneen ”omanlaisenaan synteesinä romaanilajin ja historiankirjoituksen haasteista ja muutoksista”. Tyypillistä tälle lajimuodolle onkin metafiktiivisyys, jossa korostetaan esityksen rakentumista, sitä millä tavoin historiallisista lähteistä rakennetaan yhtenäistä kertomusta. Toisten tutkijoiden mielestä postmoderni historiallinen romaani jatkaa ja uudistaa historiallisen romaanin perinteitä, toiset näkevät siinä täysin oman lajinsa.

Linda Hutcheon on käyttänyt teoksissaan A Poetics of Postmodernism (1988) ja The Politics of Postmodernism (1989) termiä historiographic metafiction kuvaamaan uutta, postmodernia historiallista romaania. Historiografiselle metafiktiolle on tyypillistä kerrontatapahtuman esiin nostaminen. Korostamalla sitä, kuinka lähteitä etsitään ja valikoidaan ja miten niiden avulla rakennetaan yhtenäinen tarina (postmodernissa romaanissa usein yritetään rakentaa siinä kuitenkaan onnistumatta), voidaan lukijan huomio kiinnittää vaihtoehtoisiin historioihin: häviäjien ja marginaaliin sysättyjen tarinoihin. Saman on todennut Elisabeth Wesseling teoksessaan Writing history as a prophet. Postmodernist innovations of the historical novel (1991): koska historia on aina voittajien kirjoittamaa ja näin ollen heidän asemaansa legitimoivaa, vaihtoehtoisia historioita esittämällä voidaan tuoda esiin häviäjien näkökulmia ja jopa vahvistaa marginaaliin sysättyjen asemaa. Sekä Hutcheon että Wesseling korostavatkin voimakkaasti postmodernin historiallisen romaanin eettistä tehtävää.

Artikkelissaan ”Att ljuga historia” Sund kertoo, että alun perin hän aikoi kirjoittaa seikkailutarinan pohjanmaalaisesta pirtunsalakuljettajasta. Tekstiä ei kuitenkaan syntynyt, ennen kuin hän päätti kirjoittaa salakuljettajan äidistä: ”Men då var det en helt annan roman jag skrev, en roman som jag inte hade tänkt skriva – berättelsen om österbottningarnas emigration till Amerika vid sekelskiftet.” Genre ei määrää vain kirjoittamisprosessia vaan hyvin pitkälle lukijan odotuksia. Lajityyppi on ikään kuin takuu, ettei kirjassa voi tehdä mitä tahansa. Tony Bennett on teoksessaan Outside literature (1990) todennut, että kirjallisuuden lajit eivät vain heijasta yhteiskunnallisia oloja vaan ne ovat itse myös aktiivisia sosiaalisia toimijoita. Genren määräävyyttä voi myös käyttää hyväksi, näin on tehnyt postmoderni kirjallisuus. Rajoja on rikottu yhdistelemällä eri genrejä tai kirjoittamalla lajin konventioiden vastaisesti. Postmoderni kirjallisuus osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun usein nimenomaan pettämällä lukijan odotukset. Lainalaisuuksien ja yhtenäisen tarinan löytämisen (tai keksimisen) sijasta postmoderni historiallinen romaani esittelee meille erilaisia, keskenään jopa ristiriitaisia dokumentteja korostaen näin historian tapahtumien pirstaleisuutta ja sitä, että historia on konstruktio, toisin sanoen historian teleologisuus kiistetään. Klaus Brax on tutkinut John Fowlesin historiallisia romaaneja teoksessaan The poetics of mystery. Genre, representation, and narrative ethics in John Fowles’s historical fiction (2003). Hän on löytänyt niistä mm. salapoliisitarinoille ja fantasiakirjallisuudelle tyypillisiä piirteitä. Genren rajoja rikkomalla postmoderni kirjallisuus voi käydä keskusteluun kirjallisuuden eri lajityyppien kanssa ja kommentoida niiden arvoja. Näinhän toimivat esimerkiksi lajiparodiat.